Pysähdyin tänään kuuntelemaan radio-ohjelmaa siitä, kuinka ihmiset ovat hämmentyneitä tehdessään valintoja tutkimukseen perustuvan ja erilaisen uskomustiedon välillä.
Neuvolassa tarjotaan lapselleni rokotusohjelman mukaiset rokotukset. Otanko ne kyselemättä vastaan, vai uskonko väitteisiin rokotusten tarpeettomuudesta tai jopa haitallisuudesta? Luotanko homeopatiaan vai otanko antibioottikuurin? Onko luomutuotanto aina turvallisin ja eettisin vaihtoehto geenimuunnellulle ruoalle? Olemmeko me suomalaiset muita rehellisempiä ja ahkerampia, vai olemmeko kansakunta muiden joukossa?
Me puhumme paljon tietoon perustuvasta päätöksenteosta ja myös odotamme sitä päätöksentekijöiltämme, vaikka omat päätöksemme teemme usein hyvinkin tunneperäisesti. Elämme informaation yltäkylläisyydessä. Usein on vaikea valita, mitä tarjolla olevaa tietoa käytämme omassa päätöksenteossamme.
Emme enää välttämättä usko auktoriteetteihin. Pelkkä oppiarvo tai yhteiskunnallinen asema ei riitä vakuuttamaan meitä siitä, että saamamme informaatio on totta ja järkevin perusta omalle toiminnallemme.
Paitsi informaatioyhteiskunnassa, elämme myös tarinayhteiskunnassa. Sosiaalinen media tarjoaa runsaasti tarinoita, ja voimme myös itse osallistua niiden luomiseen. Tunteisiin vetoava tarina muuttuu lopulta faktaksi, kun sitä tarpeeksi usein toistetaan. Tutkittu tieto ja tarina sekoittuvat. Ja vaikka luulemme ajattelevamme rationaalisesti, mielipiteemme ja päätöksemme perustuvat yhä useammin tarinoihin, joiden tunnemme parhaiten sopivan omaan maailmankuvaamme.
Voiko tämä olla vaarallista? Mielestäni tiedon ja tarinan rajan hämärtyminen on yksi suurimmista tämän hetken haasteista.
Millaista tarinaa kerromme itsellemme Suomen ja maailman tilasta? Perustuuko tarinamme tutkittuun tietoon, olettamuksiin vai jopa vihamieliseen tiedon vääristelyyn? Pyritäänkö tarinoilla luomaan oikeutusta erilaisten ryhmien tavoitteiden saavuttamiselle, vai osaammeko viisaasti käyttää tietoa yhteisen hyvän kasvattamiseen?
Tilastokeskus täytti viime vuonna 150 vuotta. Olemme voineet rakentaa yhteiskuntaamme tutkitun tiedon varaan koko itsenäisyytemme ajan. Suomen menestyminen perustuukin siihen, että olemme arvostaneet tietoa ja olleet valmiita sijoittamaan paljon resursseja tiedon tuottamiseen.
Pelkkä tiedon tuottaminen ei kuitenkaan riitä. Tilasto on valmis vasta, kun se on käytössä. Näin on kaiken tiedon kanssa. Tieto voi olla itseisarvo: on mielenkiintoista tietää, mutta vasta kun tiedon merkitys on oivallettu ja sitä todella käytetään, se muuttuu osaksi tieto- ja osaamisvarantoamme ja luo pohjaa jatkuvalle kehitykselle.
Elämme suurten haasteiden aikaa. Talouskehityksemme on ollut useita vuosia epäsuotuisa, väestömme ikääntyy, työttömyysluvut ovat korkeita, yhteiskuntamme eriarvoistuu ja maahamme on viime syksystä lähtien tullut ennätysmäärä maahanmuuttajia. Millaista tarinaa nyt kerromme itsellemme? Mihin tarinaan päätöksentekomme perustuu? Toivon, että meillä on malttia ja sinnikkyyttä etsiä oikeaa tietoa ja käyttää sitä niin omien mielipiteidemme kuin myös laajemman päätöksenteon pohjana.
Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kynnyksellä on hyvä aika pohtia ja käydä avointa yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaiseen ja kenen tuottamaan tietoon tai tarinaan perustuu käsityksemme omasta identiteetistämme, maastamme ja sen tulevaisuudesta.
Onko tarinamme Talvisodan hengestä sama isovanhemmillemme, meille, lapsillemme ja lapsenlapsillemme ja kantaako se meitä myös seuraavat 100 vuotta?
Vai olisiko ehkä jo aika uusille tarinoille, joita voi syntyä esimerkiksi vastauksina ulkoministeriön viestintäjohtaja Jouni Mölsän esittämiin tärkeisiin kysymyksiin: Mikä Suomi on? Kuka on suomalainen? Kenen sallitaan olevan suomalainen?
Viimeiselle kysymykselle tietopohjaa voi hakea vaikkapa tämän foorumin edellisen bloggaajan kirjoituksesta Pääseekö ”maahanmuuttajuudesta” ikinä eroon.
Pirkanmaan ELY-keskuksen ylijohtaja Leena Vestala on Tilastokeskuksen neuvottelukunnan jäsen.
Tilasto on kuva maan tilasta. Kun harhainen kuva vallitsee, vääristämättömän peilin asettaminen johtajien ja kansalaisten silmien eteen voi olla vaarallista.
Reilun vuoden toiminut nopeaa analyysia tuottava yksikkö haastaa Tilastokeskusta hyvällä tavalla.
Kesälomani lopulla seurasin sivusilmällä lukiolaisnuoren pakkausruljanssia. Edessä oli vaihto-oppilasvuosi ja lähtöön muutama päivä. Mahtuisiko matkaan myös taskullinen tietoa Suomesta?
Talouden keskeiset mittarit näyttävät isoja ja ristiriitaisiltakin vaikuttavia muutoksia. Tilastojen päälinja lienee oikea, mutta lukuihin voi laskennan tarkentuessa tulla revisioitakin, kun talouden rakenteessa on tapahtunut muutoksia. Tarkentumisten suuntaa ei pysty ennakoimaan, se vaihtelee eri vuosien välillä.
Kehittyneen tietotuotantomme avulla voidaan löytää ratkaisuja Suomen nykyisiin ja tuleviin haasteisiin. Tilastokeskuksen johto ehdottaa tulevan hallituksen ohjelmaan konkreettisia kirjauksia, joiden pohjalta päästäisiin nopeasti liikkeelle.
Uudessa saamelaiskäräjälakiesityksessa kielikriteeri laajenisi kolmannesta sukupolvesta neljänteen polveen. Kieli kuvaa yhteisöön kuulumista ja yhteyttä elävään saamelaiseen kulttuuriin, kirjoittaa Juho Keva saamelaisten kansallispäivän blogissaan.
Suomessa on laadukkaat rekisterit. Niistä saatavaa tietoa yhdistelemällä syntyy tietovarallisuus, joka on Suomen kilpailuetu. Sitä hyödyntämällä teemme parempia päätöksiä tulevaisuudessa.
Demokratioissa tilastot ovat osa yhteiskunnallista keskustelua, päätöksentekoa sekä seurausten arviointia – ja puolueettomina ne luovat edellytyksiä kompromisseille. Tietoon perustuva päätöksenteko edellyttää hidasta, harkitsevaa ja kyseenalaistavaa ajattelua. Jotta demokratia säilyisi informaatioyhteiskunnan perustana, tulisi tilastojen luku- ja käyttötaidosta tehdä yleinen kansalaistaito.
